Elämän oikkuja

Parisuhteet

Aloitan tämän kertaisen mietelmäni sijoittamalla lukijan omaan tilanteeseeni tällä hetkellä, istun parvekkeellani, shortsit jalassa, ilman paitaa, läppäri sylissä, juotavaa jalkojen juuressa, kaiutin kannettuna sisältä ulos oven väliin, eli täydellisessä kesäloma fiiliksessa, niin hyvässä kuin vain mahdollista suinkin :) Sitten itse tarinaan.

Jos ihminen on tarkoitettu elämään parisuhteessa niin hetero kuin homosuhteetkin, niin minkä takia toinen osapuoli yrittää tehdä toisesta aina jollain tapaa syntipukin? Hämmästyttävintä asiassa luultavasti on se, että kuitenkin toinen tietää olevansa väärässä, mutta silti yrittää kääntää asiaa omaksi edukseen. Kysymys : Eikös parisuhteet pitäisi rakentaa "ME" hengessä, eikä "minä minä minä" kuten sekin mainos että Mikä meihin viisaisiin Suomalaisiin menee liikenteessä, minusta se pätee varsin hyvin myös tähän tilanteeseen. Olen aivan varma että jokainen alitajuisesti tietää missä tekee väärin, mutta silti koittaa vain kääntää omaksi edukseen koko tapausta. Itse olen tässä suhteessa hyvinkin kriittinen, luultavasti perinnöllisistä ominaisuuksista johtuen, mutta yleensä en anna periksi ilman että asia todistetaan toiseksi, luultavasti en silloinkaan. Tässä suhteessa meidän jokaisen pitäisi oppia kasvamaan, niin ihmisenä, kuin myös vaikuttavana tekijänä koko maailman tapahtumiin.

Miten asiat voisivat olla

Tietenkin tämä jossitteluksi menee lopulta aina, mutta, mitäs sitten jos jokainen olisi juuri sellainen kuin haluaisi heidän olevan? Tulee tässä mieleeni eräs sarjakuva lehti nimeltä Aku Ankka mieleen, siinä oli kerran eräs jakso, jossa Aku pääsi Pelle Pelottoman laitteeseen, jossa rakennettiin virtuaalinen todellisuus [virtuaalinen tarkoittaa kuvitteellista jos joku ei tiedä, vähän sama kuin imaginäärinen], jossa jokainen olisi juuri sellainen kuin itse on. [Välikommentti, parvekkeeni alta kaivautui kaksi pulua, jotka hetken ihmeteltyään lähtivät karkuun, ne paskavarpaat ovat rakentaneet parvekkeeni alle pesänsä..] Aluksi kaikki vaikutti Akusta täydelliseltä, koska jokainen toimi kuten hän itse, pankkiirit antoivat lainaa ilman vakuuksia, korjaajat tekivät autoremontit ilmaiseksi jnejne. Eli kukaan ei tehnyt loppujen lopuksi muuta, kuin pisti lapun luukulle ja siirtyi viettämään kissanpäiviä. Kuka hullu sitä nyt töitä jaksaisi tehdäkkään? Ennen pitkää Aku lopulta huomasi, jottei tämä ollutkaan aivan niin hyvä kuin hän oli saattanut ajatella, kukaan ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään. Itse asiassa sehän oli aivan kauhea painajainen, vaikkei Aku sitä myöntänytkään kun Pelle hänet viimein "kiskoi" ulos tästä virtuaalitodellisuudesta. Myöskään Aku ei myöntänyt Pellelle, että asiat eivät olisikaan niin hyvin kuin hän luuli, vaan päinvastoin, hän valehteli että kaikki olisi paljon paremmin. Noh, valheella oli lyhyet jäljet, Pelle seurasi Akun tapahtumia tietokoneen ruudulta koko seikkailun ajan.

Mitä tästä opimme? Luultavasti emme yhtään mitään, mutta ainakin jos jokin opetus tarinalle pitäisi antaa, niin opetelkaa ihmiset oikeasti hyväksymään kanssaeläjänne juuri sellaisena kuin he ovat, he ovat täydellisiä, ja jos kohtelet heitä hyvin, saat varmasti osaksesi hellyyttä ja huomiota, etkä tule elämään täysin eristyksessä muusta maailmasta.

Missä mennään

Tällä hetkellä valitettavasti läppärini on pikimusta, joten se kerää kaiken lämmön jota ulkoilma tunkee, eli tämä alkaa olla aika polttava :) Jatkan tarinaa illemmasta kunhan olen tehnyt kaikki päivän tärkeimmät askareet, eli syöttänyt oman rakkaani, sekä syönyt myös itse. Nauttikaa kesästä ihmiset, se on nyt juuri parhaimmillaan. Talvella kerkiää palella vielä monta kuukautta.